Astuin eteiseen, etenin olohuoneeseen ja keittiöön. Ensisilmäys asuntoon kertoi, että sisustusvinkit oli kerätty Alibi-lehdestä: eritteitä ja ruokajätteitä lattialla, jätepussikasa keittiössä, tupakantumppeja, rutistettuja oluttölkkejä, tyhjiä viinapulloja ympäriinsä. Haju laittoi kakomaan kurkkua, vaikka oksennusrefleksi ei herkässä ollutkaan. Tässä asunnossa ei ihmisen kuulunut asua. Kaatopaikkakin tuntui inhimillisemmältä vaihtoehdolta vaihtuvine hengitysilmoineen.
Kotinsa vangiksi jäänyt mies, pahoinpidelty äiti, poikansa liian varhain menettänyt isä. Kehitysvammaista lastaan rakastava iäkäs nainen, kurjuudenkin keskellä iloa löytävä pikkutyttö, päihderiippuvuuden selättänyt entinen saatananpalvoja.
Poliisi, pappi ja terapeutti Kalle Mäenpää on nähnyt urallaan sekä ihmiselämän synkimmät varjot että kirkkaimmat valot. Tässä kirjassa hän kertoo mielenpainuvimmista kohtaamisistaan sekä niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Mäenpää paljastaa meille maailman, joka on aivan edessämme mutta jota emme halua nähdä. Vaan onko meillä sittenkin toivoa? Kirjan rohkaiseva sanoma on, että meistä jokainen voi auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Katsomalla pimeyden läpi, katsomalla ihmistä.