Meri-Tuuli Auer  16. helmikuuta

Entä jos en kuolekaan?

Yhteiskunnan haavoittuvuus ensihoitajan silmin

Kari Hautamäen Nyt sinä kuolet oli vuoden ensimmäinen kirjajulkaisumme. Äänikirja julkaistiin 31. tammikuuta, ja se on viimeiset pari viikkoa edustanut kiitettävästi muun muassa BookBeatin, Nextoryn, Storytelin ja Suplan kuunnelluimpien äänikirjojen kärjessä. Suosio ja positiivinen palaute on vetänyt nöyräksi niin kirjailijan kuin kustannustoimittajankin.

Niin kuin Karin esikoisteoksessa Et sinä (vielä) kuole, kirjan parasta antia ovat tietysti hauskat, koskettavat, surulliset ja uskomattomat tarinat sekä Karin omintakeinen tyyli kertoa ne. Kari vie meidät kiroillen ja pillit päällä pitkin Tukholmaa Botkyrkaan, Fittjaan ja Värmdöhön.

Taas viedään torille sammunutta suomalaista ambulanssilla kotiin, koira on purrut isäntää pohkeeseen ja kielimuurin vuoksi hälytetään ambulanssi, poliisi ja palokunta taltuttamaan vedenpaisumusta, jota ei todellisuudessa ole.

Toisaalta Kari kohtaa kirjan tarinoissa myös puuhun hirttäytyneen perheenäidin, 10-vuotiaan pojan, joka on puukottanut isäänsä, ja suomalaisen vanhan naisen, joka haluaisi kotiin kuolemaan, mutta jonka kaikki siteet Suomen ovat katkenneet.

Kun kysyin Karilta, mikä on se keskeinen sanoma, jonka hän toivoisi yleisön tavoittavan kirjastaan, vastasi Kari näin:
 

Toki kirja keskittyy paljon Tukholman rikollisuuteen, nykyisin erityisesti jengirikollisuuteen. Haluan tuoda sitäkin esille, mutta haluan kertoa ensihoitajan todellisuudesta, joka on suurelle yleisölle edelleen aika pimennossa. Tuoda esille, mitä ensihoitajan duuni voi niin sanotusti pahimmillaan olla.

Kirjan tunnelmasta tuli kaikkiaan synkempi ja melankolisempi kuin ensimmäisessä. Se valitettavasti vastaa todellisuutta, jonka Kari on saanut ensihoitajana kohdata. Ensihoitajat näkevät työssään paljon huono-osaisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, haavoittuvaisuutta ja ihmiselämän heikoimpia hetkiä.

Kuolema on kirjan kantava teema nimestä alkaen, mutta kuolema tai kuolleet eivät ole pahinta, mitä ensihoitajat näkevät. Kari kirjoittaa kirjan luvussa Kuolemasta seuraavasti:
 

Olen ollut eläessäni tekemisissä kymmenien kuolleiden kanssa, ja aina heistä huomaa, että he ovat levollisia, ainakin levollisempia kuin eläessään tai juuri ennen kuolemaansa. Minä näen kuolleesta, että nyt on kaikki hyvin, nyt ei ole enää huolia, ja olen enemmänkin onnellinen hänen puolestaan. Ei ole mitään syytä olla surullinen tai pahoillaan kuolleen vuoksi, ei hänkään ole. Elämää jatkavien kuolleen omaisten puolesta sen sijaan olen surullinen.

Meillä on monenlaisia uskomuksia ja lupauksiakin siitä, mikä kuoleman jälkeen odottaa. Oli rajan takana sitten taivas, helvetti tai ei yhtikäs mitään, on asia minunkin mielestäni juuri niin kuin Kari sen sanoo. Kun maanpäällinen taival päättyy, erkanee ihminen sen suruista ja vaikeuksista, jos nyt tietysti iloisistakin asioista. Kuolema on eräänlainen loppuratkaisu. Fin. Slut. The End. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mutta entä he, jotka eivät kuolekaan? He, jotka joutuvat kohtaamaan samat vaikeudet vielä huomennakin herätessään?

Tarinassa nimeltä Veri ei ole vettä sakeampaa Kari menee kollegoineen hoitamaan potilasta, jota on ammuttu jalkaan. Matkalla sairaalaan potilas kertoo Karille, että ampuja oli hänen oma veljensä. Motiivi oli kosto siitä hyvästä, että potilas oli ilmoittanut jättävänsä jengin, jossa hän ja hänen veljensä olivat molemmat vaikuttaneet. Nuori mies kertoi toivovansa, että veli olisi vain osunut oikeaan paikkaan ja vienyt häneltä hengen, niin asia olisi ratkaistu. Kari ei tiedä, kuinka potilaan myöhemmin kävi. Hän jätti miehen sairaalaan odottamaan kenties vääjäämätöntä kohtaloaan.

Luvussa Suomi vs. Saksa 2–1 ensihoitajat kutsutaan hoivakotiin katsomaan elottomaksi mennyttä vanhaa naista. Potilastiedoista Kari näkee, että nainen on suomalainen, ja hän saa kontaktin Leilaksi kutsuttuun naiseen suomen kielellä. Leila on vietävä yöksi sairaalaan. Ambulanssissa hän sanoo, että haluaisi päästä kotiin kuolemaan. Ruotsissa hänellä ei ole enää ketään. Yhteyksiä Suomeenkaan ei kuitenkaan enää ole: kaikki läheiset ovat kuolleet tai muuten jääneet unohduksiin. Kari ei pysty häntä auttamaan. Leilan kohtalo on kuolla yksin Attendossa jossain päin Botkyrkaa.

Yksinäisyys. Syrjäytyminen. Valtakulttuurin ulkopuolelle jääminen. Puhumattomuuden kulttuuri.

Traumat. Mielenterveysongelmat. Päihdeongelmat. Jengisodat. Ylisukupolvinen köyhyys, väkivalta ja osattomuus. Kirjan tarinoiden yksityisasunnoissa pintaan nousevat yhteiskunnan varjopuolet, joista luemme lehdistä ja kirjoista, mutta joita me kaikki emme itse koskaan kohtaa. Ensihoitajat todistavat niitä aitiopaikalla. Potilaiden ja heidän läheistensä huonovointisuus kivistää rintaa, mutta heidän auttamiseksi ei sairaanhoitajalla ole työkaluja.

Kun Kari ja hänen kollegansa Sofie paketoivat hirttäytyneen perheenäidin ruumiin ruumis-pussiin, jälkeen jäävät naisen mies ja lapset. Kun Kari ja Tobias vievät kidnapatun, raiskatun ja pahoinpidellyn nuoren naisen sairaalaan, he voivat jättää hänet turvalliseen paikkaan, mutta traumastaan ei potilas välttämättä toivu koskaan. Kun Kari ja Parastu saavat kohteeseen mennessään väistellä pimeässä rappukäytävässä tajunnan rajamailla nuokkuvia narkomaaneja, eivät he voi puuttua näkemäänsä. Kun toisessa kohteessa hoidetaan puukotettua miestä, ja asunnosta löydetään yllättäen hänen kaksi säikähtänyttä lastaan, tietää Kari jo, että lapsilla on edessään pitkä taival lastensuojelussa ja sosiaalihuollossa.

Kaiken tämän vie ensihoitaja mennessään kotiin, eikä sitä voi pestä pois suihkussa.

Jotkut huuhtovat näkemänsä ja kokemansa alas alkoholilla. Jotkut selvittävät päänsä urheilemalla. Eräät kirjoittavat siitä kirjoja.